Hellou taas.
Se olis pari viikkoa jäljellä, koti-ikävääkin on jo havaittavissa. Hieno päästä himaan, mutta toisaalta ikävä sanoa lapsille että morjes, lähen nyt, pärjäilkää. On ollut vähä ristiriitaisia ajatuksia että haluaako rakentaa mitään syvempää suhdetta villagen lapsiin. Tällä tarkoitan sitä että juuri kun on saanut hyvän yhteyden lapseen ja lapsi alkaa luottamaan muhun lähen takasi Suomeen. Entä jos oon jollekkin lapselle jo nyt tärkeä aikuinen johon voi turvautua? Tuntuu epäreilulta nuorta kohtaan. Toki voin ajatuksissani olla ihan väärässä ja tämä käynti on saanut jotain erityistä aikaan.
Koulussa on taas ollut melkoisia haasteita. Mun kanssa on kolme jukuripäätä. kaksi 16v nuorta ja yksi 18v. Kahdella 16v pojalla huume taustaa. Kaikkia yhdistää vaikeudet toimia auktoriteettien kanssa, ja se että eivät luultavasti tule pääsemään kouluun. Niinjoo ja uudet kolme luokkaa ylemmät koulukirjat joita me ruvetaan tekemään. Ensimmäinen tunti tämän kolmen koplan kanssa tuntui katastrofilta, pelkästään se että saan pojat saman pöydän ympärille vei 20minuuttia. Tunti loppui samoissa merkeissä kun alkoikin. Viikon ehdoton kohokohta oli kun tuntien alkaessa näin kolme nuorta miestä saman pöydän ympärillä ilman mitään taistelua. Särmää näissä on kuhan vaan opittais käyttämään se energia oikeisiin asioihin. Toki samalla ymmärrän näitä kavereita, jos olisin samassa tilanteessa, koulussa joka valmistaa kouluun jonne ei luultavasti tule pääsemään. Olisin ihan yhtä turhautunut ja vihainen. Näitä kavereita pitäis saada tutustumaan työpaikoille ja tehdä sen eteen töitä, eikä istuttaa luokassa antaen turhia toiveita kouluun pääsystä.
Ja mua puri leijona viime viikolla... oikeesti, Piis and laav terveisin Josef.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti